Catel & José-Louis Bocquet
suom. Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2009
415 sivua
Prix du Festival d'Angoulême (yleisön palkinto)
Kirjastosta
GR: 3 tähteä
★★★½
Kiki, oikealta nimeltään Alice Prin (1901-53), oli Pariisin 1920-luvun ruumiillistuma. Monien taiteilijoiden malli ja muusa, laulaja, myöhemmin itsekin taiteilija ja muutenkin yksi Pariisin kulttuuripiirien keskushahmoista, on kuitenkin jäänyt paljolti kuuluisampien ystäviensä ja tuttaviensa varjoon, ja vähemmän yllättäen nämä ovat enimmäkseen miehiä. Tämä piirretty elämäkerta kuitenkin seuraa Kikin vaihtelevaa elämää, jossa juhlia riitti.
Tämä on minulle toinen sarjakuvaromaani, jonka luin vuoden sisällä. Ensimmäinen oli Ville Rannan Kyllä eikä ei, joka sekin perustui historiallisiin henkilöihin. Näistä kahdesta tämä ehkä oli mielenkiintoisempi, ehkä erityisesti aiheensa takia. Toisaalta en vieläkään ole kovin suuri sarjakuvaromaanien ystävä, usein tuli nimittäin mieleen, että mieluummin olisin ehkä lukenut aiheesta perinteisemmän elämäkerran. Tämä nimittäin keskittyi ehkä enemmän Kikin henkilösuhteisiin ja minä olisin mieluummin lukenut tarkemmin siitä yhteisöstä, minkä keskellä hän eli ja sen vaikutuksesta niin eri taiteisiin kuin kulttuuriin ja yhteiskuntaan yleisemminkin. Piirrosjäljestä en osaa tarkemmin sanoa, se oli ihan tarpeeksi miellyttävää minulle, ja sivuhahmojen suuri määrä oikeastaan vain varmisti sen, että en aina muistanut, kenen kanssa nyt seurusteltiin. Olisin ehkä myös halunnut kuulla enemmän aikakauden kirjailijoista, se on kuitenkin minulle tutumpi kulttuurimuoto.
Kikistä itsestään jäi jossain määrin ristiriitainen kuva. Toisaalta hänen rohkeuttaan ja sitkeyttään saattoi ihailla, toisaalta hän saattoi itse olla myös pahin vihollisensa, ja alkoholi ja huumeet veivätkin hänet ennenaikaiseen hautaan. Voi myös olla, etten itse olisi jaksanut olla hänen ystävänsä tai elää sellaista elämää. Itselleni ehkä kirjan mielenkiintoisinta antia olivat lopun kronologia ja elämäkerrat, joissa tosin oli luvattoman paljon päivämäärävirheitä. Kronologiassa kuukaudet ja vuodet heittelivät, eivätkä olleet oikeassa järjestyksessä, ja jopa kuolinvuosi on eri kuin sarjakuvan puolella ja esimerkiksi ranskankielisessä Wikipediassa, ja elämäkerroissakin ainakin yksi synnyinvuosi oli muuttunut 1884:stä 1848:aan. Harvoin nimittäin kuusikymppiset naiset lapsia saavat.
Pariisin 1920-luku kiehtoo minua, kuten monia muitakin, ja se olisi varmaan ollut juuri se paikka, missä olisi silloin kannattanut olla. Tosin olivathan monet suomalaiset taiteilijat ja kirjailijat etsiytyneet sinne jo vuosikymmeniä aikaisemminkin. Oikeastaan mielenkiintoista, että ensimmäinen maailmansota "tuotti" hyvin vapaamielisen seuraavan vuosikymmenen, kun taas toinen maailmansodan "tuloksena" 1950-luku oli huomattavasti konservatiivisempi. Mutta vaikka Ranska ja ranskan kielikin jotenkin kiehtoo minua, en koskaan ole halunnut erityisesti Pariisiin. Les années folles ovat ollutta ja mennyttä, eikä se aika enää koskaan palaa. Eikä eläminen köyhänä taiteilijana olisi ehkä oikeasti niin kovin miellyttävää ollut... Nykyisin taas kuuluisuudet viettävät aikaansa aivan jossain muualla kuin taiteilijakortteleissa kituuttaen, eikä suosikkiravintoloihin tyhjällä kukkarolla pääse. On kuitenkin mielenkiintoista päästä tutustumaan aikaan näin kirjojen välityksellä.
(Jos joku ihmettelee kissani hidasta kulkemista sivuhaasteessa, niin päätin jakaa sarjakuvaromaanien sivumäärän neljällä, jotta saisin edes jotenkin vertailukelpoisen luvun romaaneihin verrattuina. Tämän kirjan sivumääräksi siis jäi 139, 368 sarjakuvasivua ja loput 47 elämäkertoja.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina