Inkeri, kuten sen vanha suomalainen nimi kuuluu, on ollut vuosisatojen ajan suomensukuisten kansojen asuttama. Ennen toista maailmansotaa Inkerissä asui lähes 150 000 suomalaista, tämän kirjoittaja mukaan luettuna.
Matti Putkinen
toim. Mikko Porvali
Atena Kustannus Oy 2015
344 sivua (290 sivua e-kirjassa)
Kirjastosta, puolet VIP-kirjana ja puolet e-kirjana luettuna
GR: 4 tähteä
★★★★
Aloitin kirjan jo puoli vuotta sitten, mutta se oli minulla vain viikon laina-ajalla, tosin kahdesti, joten minun oli palautettava kirja, ennen kuin ehdin lukea sitä loppuun. Jonkin aikaa yritin jahdata sitä jälleen VIP-kirjana, koska en suostunut maksamaan euron varausmaksua, mutta vuoden lähetessä loppuaan totesin parhaimmaksi kokeilla e-kirjana lainaamista. Ja menihän se näinkin, vaikka en erityisemmin pidäkään näytöltä lukemisesta.
Kirja on siis inkeriläisen Matti Putkisen vuonna 1953, Stalinin kuoleman jälkeen, kirjoittama muistelmateos, jonka Mikko Porvali on toimittanut julkaisukuntoon. Putkinen itse kuoli jo 2001. Hän oli syntynyt marraskuussa 1920 Kelton pitäjässä, Mähnälän kylässä, noin 10 kilometriä Leningradista, joten ennen toisen maailmansodan syttymistä hän oli juuri ehtinyt kasvaa aikuiseksi. Tosin kovin pitkästä lapsuudesta ei hänen kohdallaan voida puhua, sillä isän kuoleman jälkeen alkoivat ensimmäiset muutokset kotikylässä vuonna 1927, jotka sitten pahenivat 1930 ja jatkuivat tunnettuun tapaan sodan syttymiseen asti ja senkin jälkeen, mutta niistä ajoista Putkisella on vähemmän kerrottavaa.
Muistelmien alkupuolen asioista minulle uutta asiaa ja siinä mielessä mielenkiintoisinta oli tavallisen elämän kuvaaminen ja esimerkiksi kauppamatkat Leningradiin. Orvoiksi jäätyään perheen lapset olivat joutuneet erilleen toisistaan ja eri sukulaisten hoiviin, Matin vanhimpana tehdessä eniten töitä. Vielä 1920-luvulla Inkerinmaassa ja Leningradissakin riitti ruokaa ja tavaraakin, mutta kollektivisoinnin ja muun sääntelyn "ansiosta" kaikesta oli lopulta puutetta, joten ruoan ja tavaran hankkimisesta tuli eräänlainen taito. Inkeriläisiä myös säännöllisesti pidätettiin ja karkotettiin. Tietoa muusta maailmasta toivat myös muutamat Matin tapaamat suomalaiset, jotka olivat lähteneet etsimään parempaa elämää, mutta todenneet sen jääneen väärälle puolelle rajaa.
Ripillekin Putkinen vielä ehti ennen kuin viimeinenkin luterilaisen kirkon suomenkielinen pappi karkotettiin. Tämäkin oli jo tehtävä salassa, mutta perheen ja kulttuurin perinteet velvoittivat. Pienenä yksityiskohtana Putkinen kertoi sikäläisestä yöjuoksutavasta, jossa rippikoulun käyneet tytöt saivat ottaa poikaystävänsä viereensä yöksi, mutta mitään muuta ei sitten saanutkaan tapahtua. Kertoneeko tämä sitten jostain luterilaisten maalaisjärjestä, jossa aikuistuville nuorille annetaan enemmän vapauksia, mutta sitten on myös osoittauduttava luottamuksen arvoiseksi? Jotain vastaavaahan on ollut Suomenkin puolella, mutta se on taidettu kieltääkin jossain.
Ennen toisen maailmansodan syttymistä Putkinen ehti myös valmistua kansakoulun opettajaksi (alle 18-vuotiaana!), mutta ammattiaan hän ei ehtinyt harjoittamaan, vaan hänet pidätettiin melkein heti sen jälkeen. Jo opistossa oli suomalaisia opettajia kadonnut, eikä heistä sitten enää puhuttukaan, samoin suomenkieliseen opetukseen alettiin suhtautua torjuvasti. Shpalernaja ja Krestyn vankilan tavat ovat minulle jo muistakin muistelmista tutut ja Putkinenkin tässä kertaa sikäläisen viestintätavan, kyrillisten kirjainten kaavion ja naputuksen, jota on käytetty (toisen kirjan mukaan) jo tsaarien aikana. Silloin tosin oli käytössä "puhelinkin", joka toimi vessanpöntön kautta. (Ks. Kyösti Wilkuna: Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa) Tätä ei ole mainittu neuvostoaikojen muistelmissa, kuten ei muistaakseni itse vessojakaan. Olisivatkohan sellit olleet jo liian täynnä sellaiseen?
Kuulusteluiden ja tunnustuksien jälkeen Putkinen pääseekin yllättäen pois vankilasta, ja silloin onkin kohta jo talvisodan aika. Tässä onkin mielestäni muistelmien suurin puute, sillä tuntuu, että jotain jää puuttumaan. Putkinen sivuuttaa koko sodan muutamalla lauseella, on kuulemma ollut töissä Leningradissa. Mutta entäs suomalaisväestön mielialat ja ajatukset sodasta? Muuten hän kertoo keskusteluista hyvinkin tarkasti. Mutta kunnioitusta suomalaiset kuitenkin saivat, niin venäläisten parissa kuin etenkin Virossa, jonne hänet lähetettiin Puna-armeijan sotilaana, tosin ilman sotilaspukua tai asetta. Sukulaiskansan edustajat ottivat hänet siellä hyvin vastaan ja olisivat ottaneet myös mukaan lähtiessään metsäveljiksi sodan sytyttyä.
Uuden sodan alun Putkinen sitten vietti suurempia tekemättä Leningradissa, josta hänet määrättiin muiden suomalaisten, neuvostosaksalaisten ja virolaisten kanssa metsätöihin jonnekin kauas. Matka alkoi kävelemällä Elämäntietä jäätyneellä Laatokalla ja sitten vielä 400 kilometriä jonnekin itäänpäin. Ruokaa oli ehkä enemmän kuin Leningradissa eikä töitäkään tarvinnut tehdä yli 50 asteen pakkasessa. Lyhyeksi jääneen karkumatkan jälkeen hänet kuitenkin värvättiin desantiksi, mikä sopi Matille paremmin kuin hyvin.
Desanttikoulutus vei Putkisen jälleen Leningradiin (eikös sen pitänyt olla piiritettynä ja nälkää näkevänä?) ja sitä myöten lentokoneeseen, Suomeen ja sotilaaksi Suomen armeijaan. Putkinen päättää muistelmansa tähän, mutta Porvali jatkaa vielä eteenpäin. Kuulusteluista selvittyään Putkinen koulutetaan radistiksi ja hän toimii sekä vakoojakoulussa että kaukopartioissa, myös Operaatio Hokissa, millä reissulla melkein kaikki menee pieleen ja sotakin loppuu kesken. Putkinen ottaa osaa myös viimeiseen kaukopartioon Lapin sodassa. Vieläkään eivät seikkailut ole ohi, sillä kesällä 1945 hänet määrätään poistumaan Suomesta ja Putkinen pakenee Valvontakomissiota Ruotsiin. Siellä hän vielä joutuu kolmanteen armeijaan, tosin Törnistä poiketen ei joudu enää sotimaan sen riveissä, vaan pikemminkin pääsee varusmiehenä kertomaan ruotsalaisille upseereille, miten sitä oikein soditaan. Ikää miehellä on Ruotsiin tullessaan vasta alle 25 vuotta.
En tietääkseni ole lukenut inkeriläisten muistelmia, joten tämä oli hyvinkin mielenkiintoinen, eikä Putkisen tarinakaan ole tylsimmästä päästä. Ehkä hän joissain kohdissa oli turhan monisanainen, mutta ei voi sanoa, että kirjassa olisi jotain ylimääräistäkään. Kieli on sujuvaa, mitä ehkä voi odottaakin opettajakoulutuksen saaneelta, ja Putkisella tuntuu olevan hyvä muistikin, tai ainakin mielikuvitusta, sillä dialogia on yllättävän paljon. Suosittelen kirjaa elämäkerroista ja tuosta aikakaudesta kiinnostuneille, ei näitä liiaksi ole julkaistu.
Mitä vielä sanoisin?
Olen nähnyt ihmisen syntyvän ja olen nähnyt hänen kuolevan. Ja luulen voivani sanoa, että olen nähnyt aika paljon siitä, mitä näiden kahden tapauksen välille mahtuu.
Mikä on sitten kaiken kokemani ja näkemäni summa?
Tämä:
"Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa, on täynnä levottomuutta, ja katoaa kuin varjo." [Job. 14:1]
Niille, jotka tulevat moittimaan minua siitä, että olen jättänyt entisestä kotimaastani kertomatta kaiken hyvän, sanon näin: Ottakaa eteenne juomalasillinen vettä. Sekoittakaa siihen kaksi teelusikallista sokeria. Lisätkää yksi ruokalusikallinen suolaa. Maistakaa.
Tiedätte aivan varmasti, että myös hyvä on siellä - mutta juoma maistuu kuitenkin joutavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina