Leena Krohn: Tainaron

Kuinka unohtaisin kevään, jolloin teimme kävelyretkiä Yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan, kun täällä Tainaronissakin on sellainen puisto, laaja ja huolella hoidettu.

Tainaron – postia toisesta kaupungista (1985)
Leena Krohn
WSOY 1986
126 sivua


Finlandia-ehdokas 1985
GR: 4/5 tähteä
★★★★


Hämmentävä kirja, se sana varmaan tulee tästä ensimmäisenä mieleen. En varmaan ole koskaan lukenut vastaavaa, eikä varmaan ihan samanlaista ole koskaan kirjoitettukaan, joten omaperäisyydestä plussaa. Varmaan minä pidinkin tästä, kai, vaikka en ilmeisesti ymmärtänyt mitään, jos tässä nyt oli jotain sellaista, mikä oli tarkoitettu ymmärrettäväksi. Siitäkään en olisi niin varma, pitääkö kaikkien kirjojen merkitäkään mitään? Eräänlaisia ajatuksia se kyllä herätti, mutta enemmän minä taisin keskittyä Tainaronin ja sen asukkaiden kuvailuun kuin sen pohtimiseen, mitä se kaikki symboloi. Neljä tähteä, ehkä.

Sillä minä pidin kielestä. Se on aika harvinaista, että kiinnitän huomiota kirjan kieleen, ellei se sitten ole todella huonoa, mutta mielestäni Krohn käytti suomen kieltä tavalla, joka hyödynsi suomen mahdollisuuksi ja eräänlaista taipuvaisuutta. Olen jotenkin tottunut sellaiseen sujuvaan kieleen, johtunee osin siitä, että luen paljon käännös- ja tietokirjallisuutta, mutta nyt piti lukea moni virke uudelleen, koska ne olivat kovin... "notkeita".

Romaani koostuu 28 kirjeestä, jotka joku, mielestäni nainen, mielestäni pohjoisessa asunut, kirjoittaa rakastajalleen, joka ei koskaan vastaa. Uudemmissa painoksissa kirjeita on kuulemma 30. Kirjoittaja vaikuttaa minusta tietyllä tavalla suomalaiselta. Ellen nyt aivan sekoita johonkin toiseen mielikuvaan toisesta kirjasta, niin hän pitää esimerkiksi talvea ja lunta luonnollisina ja tavallisina asioina, mitä ne eivät tietenkään kaikille ole. Tietenkin myös sekä kirjailija itse että minä olemme myöskin suomalaisia naisia, joten se lienee luonnollista, että tulkitsen hänen kirjoitustaan niin.

Suomalaisuudesta kertonee myös itse aihe: luonto ja erilaiset sen ötökät. Melkein voin nähdä Krohnin istuvan pihallaan kesällä ja tarkentavan katseensa muurahaisten ja muiden hyönteisten puuhiin ja kuvittelevansa itsensä niiden kokoiseksi. Itse kirjeiden kirjoittajasta emme opi paljoakaan. Näkeekö hän unta, onko hän mielisairas, tapahtuuko tämä jossain eri ulottuvuudessa? Kiehtovan maailman hän kuitenkin kuvailee meille; maailman, joka kuitenkaan ei ole täydellinen, ja jota hän ei täysin ymmärrä. Mutta onko hän kuitenkaan itsekään sellainen, millainen kuvittelee olevansa?

Pienenä kommenttina, että omassa painoksessani vaikutti olevan muutamia kirjoitusvirheitä, enemmän ehkä kuin yleensä. En tiedä, olivatko jotkin lauseet tarkoituksella sellaisia, mutta voi olla, että typot tekivät joistakin virkkeistä melkein mahdottomia ymmärtää oikein.

*****

Lisäksi sarjassamme hetkiä, jolloin tunnet itsesi vanhaksi...

Ja hän kumartui vastaanottimen yli ja sääti pystysuoran osoittimen sellaisen aseman kohdalle, joka lähetti musiikkia tai urheiluselostuksia tai uutisia.
---
Mutta kun veli oli mennyt, käännyin takaisin himmeästi hehkuvan osoitintaulun puoleen ja kuljetin punaista viivaa läpi kaikkien Euroopan kaupunkien. Minä kuulin niiden sorisevan ja laulavan, mutta niiden kutsu ei liikuttanut minua.
---
Sen tähden juuri en pysähtynyt yhteenkään suurista kaupungeista vaan tarkensin osoittimen radioasemien väliseen tyhjyyteen, mistä kukaan ei lähettänyt mitään. (s. 77)

Kun luet fantasiakirjaa ja saavut kohtaan, joka muistuttaa sinulle, että kirja on jo 30 vuotta vanha, mutta kuitenkin voit samalla elävästi kuvitella tilanteen, sillä olet itse tehnyt joskus samaa, mutta tajuten myös, että moni nykypäivän lukija ei ole vastaavaa koskaan kokenut...

*****

Minä muistan sen taas, sitten kun on kevät, ja se koittaa pian, pian, seitsemästoista, ja ylt'ympäri säihkyy – pisarat! ja minä nousen, ja me tapaamme taas...