Italo Calvino: Halkaistu varakreivi

Käytiin sotaa turkkilaisia vastaan. Terralban varakreivi, enoni Medardo, ratsasti halki Böömin tasangon suoraan kristittyjen leiriä kohti.

Il visconte dimezzato (1952)
Italo Calvino
suom. Jorma Kapari
Tammi 2004, Keltainen kirjasto #96
115 sivua
sarja: I nostri antenati #1

Kirjastosta
GR: 4 tähteä
★★★ ½

Olen jostain syystä lukenut ehkä viimeisen parin vuoden aikana varmaan enemmän spekulatiivistä fiktiota kuin koskaan aikaisemmin yhteensä, ja sittenkin vähäinen kirjamäärä kertoo siis siitä, että genre on minulle todella tuntematon. En oikeastaan varsinaisesti edes pidä maagisesta realismista, mutta tämänkin kuvailu (ohuutensa lisäksi) kiinnosti minua kovasti. Lisäksi Helsingin Sanomat sisällytti sen Keltaisen kirjaston 60 parhaan kirjan listalleen. Halkaistu varakreivi siis kertoo, nimensä mukaisesti, varakreivistä, joka palaa sodasta kirjaimellisesti halkaistuna (pitkittäis-, ei leveyssuunnassa, kuten ilmeisesti kannen kuvasta alunperin päättelin). Valitettavasti vain kotiin palaa ensimmäisenä se paha puolisko...

Varsinaista tapahtuma-aikaa ei kirjassa taideta määritellä, arvioisin sen silti 1600-luvun loppupuolelle (tai sitten 1700-luvun lopulle erään nimen takia), sillä ainakin silloin eurooppalaiset sotivat turkkilaisia vastaan. Se ei tainnut tosin olla ainoa kerta, mutta eipä sillä ole tarinan suhteen kovin suurta merkitystäkään. Oikeastaan ainoa, mikä muistuttaa, ettemme ole nykyajassa, ovat kirjassa mainitut spitaaliset ja hugenotit sekä muutamat muut yksityiskohdat.

Ensimmäisenä kotiin saapuva paha puolisko on siis todella ilkeä, halkaisten miekallaan kaiken vastaan tulevan kahtia, ikäänkuin hän olisi menettänyt kaiken hyvyytensä taistelutantereelle vasemman puoliskonsa myötä. Paljon muuta en juonesta osaakaan kertoa paljastamatta koko tarinaa, sillä sen verran lyhyestä kirjasta on kyse. Kirjassa oli hauskat puolensa (ja yksi todella surullinen kohta, reaktioni yllätti jopa minut) ja olihan se myös todella mielikuvituksellinen ja toisaalta erilaisia ajatuksiakin herättävä, mutta se ei kuitenkaan iskenyt minuun todella kovasti. Jotenkin juoni oli silti minulle liian ennalta-arvattava, eikä siis saanut odottamaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Lopulta kaipasin kovasti edes kaksiulotteista nimihenkilöä (mikä oli oikeastaan aika hauska huomio), sillä täydellinen ilkeys oli kovin tylsää, eikä kyllä täydellinen hyvyyskään kovasti kiinnosta. Minulle jäi mielikuva, että Calvino oli jopa ankarampi hyvää puoliskoa kohtaan ja ehkä se olikin tarjoitettu kritiikiksi tiettyjä piirejä tai henkilöitä kohtaan. Mieleeni nimittäin tuli sanonta "Helvettiin johtava tie on kivetty hyvillä aikomuksilla", samoin kuin jossain määrin kirja Hiljainen amerikkalainen, joka odottaa hyllyssä ja saattaa tulla luettavaksi jo tänä vuonna. (Elokuvan olen jo nähnyt, joten tarina on jotensakin tuttu.)

Jos olisin älykkäämpi, löytäisin varmaan kirjasta syvempiäkin merkityksiä, mutta... Asiaa varmaan haittaa myös se, että lukeminen venähti vähän turhan pitkälle ajalle kirjan lyhyydestä huolimatta. Ajatukset jäivät vähän sekaviksi, enkä myöskään halua paljastaa liikaa. Toisaalta kirjoitustyyli oli varsin miellyttävää ja periaatteessa pidin kuitenkin tarinasta. Ehkä olen vain lukenut liikaa "maagista realismia" ja kaipaan jo ihan oikean realismin pariin.

Lisäys 18.1.

Ensimmäisen postauksen ja kommentoinnin jälkeen (tai aikana), lukaisin vähän taustoja Wikipediasta, ja ilmeisesti Calvinoon oli vaikuttanut 1950-luvun alussa kylmän sodan alkaminen, mikä selittäisi kahtiajakautuneen varakreivin ja tämän eri puolet. Ehkäpä näin suomalaiselle voi kuitenkin sallia sen, etten aivan heti tunnistanut kommunismia hyväksi osapuoleksi, vaikka sen epärealistiset vaatimukset kuulostivatkin jotenkin tutulta. Tämänpä takia myöskään "fasismin" ilkeät teot eivät soittaneet kelloja, vaikka ehkä olisi pitänyt ymmärtää se aikakauden ja italialaisen taustan perusteella. Kirja oli siis kuitenkin hyvä opetus siitä, kuinka kulttuurisidonnaista tällainenkin kirjallisuus voi olla.

Jotenkin tuntuu myös siltä, että kirja muuten osui vähän turhan lähelle omaa ajattelutapaani. Kun muutenkin tapaan väännellä asioita ja ajatella niitä monelta eri kantilta, siis kun sille päälle satun, niin en kokenut mitään suurta valaistumista lukiessani. Se vain tuntui tietyllä tavalla toistavan ajatuksiani, eikä erityisemmin haastavan niitä. Muistelisin jonkun kuvailleen kirjaa yllätykselliseksi, mutta itselleni se oli siis melkein päinvastainen kokemus.

Mutta laivat olivat jo katoamassa horisonttiin ja minä jäin tänne, tähän maailmaamme täynnä velvollisuuksia ja virvatulia. 

Tällä kirjalla voisin kuitata omasta bingostani ainakin kolme ruutua, katsotaan, miten muut lukemiset edestyvät.