4. toukokuuta, 1985. Pakkaan lyhyttä New Yorkin matkaa varten, olen menossa keskustelemaan kissakirjasta Brionin kanssa. Calico Jane imettää mustaa pentua kadunpuoleisssa huoneessa, jossa kissanpentuja pidetään. Nostan Touristerini. Tuntuu painavalta. Katson sisään ja siellä on Janen muut neljä pentua.
"Pidän huolta pienokaisistani. Ota ne mukaan minne ikinä menetkin."
William S. Burroughs
suom. Elina Koskelin
Sammakko 2005
105 sivua
Kirjastosta
GR: 4/5 tähteä
★★★★½
En ehkä ensimmäisenä olisi ajatellut William S. Burroughsia kissaihmisena. Yhtenä kuuluisimmista beat-sukupolven kirjailijoista hänet tunnetaan hiukan erilaisemmista, kiistanalaisemmista asioista... Mutta kissojen ihailussahan ei ole mitään kiistanalaista, se on täysin normaalia. Mutta ehkä tarkemmin ajateltuna kissojen itsenäisyys ja itsepäisyys juuri sopikin beatnikeille.
Kissa ei tarjoa palveluksia. Se tarjoaa itsensä. Totta kai se haluaa huolenpitoa ja suojaa. Ilmaista rakkautta ei ole olemassakaan. Kuten kaikki viattomat olennot, kissat ovat käytännöllisiä. Jotta voisi ymmärtää muinaisen kysymyksen, se pitää tuoda nykyaikaan. Tapaamiseni Ruskin kanssa ja minun muuttumiseni kissamieheksi esittää uudelleen ensimmäisten kotikissojen ja niiden ihmissuojelijoiden välisen suhteen. (s. 16)
Burroughshan ei alunperin ollut kissaihminen, hänestä tuli sellainen, koska pari kissaa valitsi hänet isännäkseen. Kirjasessa hän kertaa, kuinka kisulit asettuivat hänen luokseen asumaan, vaikkei heitä kukaan ollut kutsunutkaan. Tämä sitten johtaa kissojen ja ihmiseläinten vuosituhantisen suhteen pohdiskeluun. Ja lisäksi vähän muuhunkin pohdiskeluun, mikä ei ehkä liity kissoihin mitenkään. En voi sanoa ymmärtäneeni kaikkea.
Ja siinä ovat minun kissani, syventyneinä rituaaliin, joka on peräisin tuhansien vuosien takaa, nuolevat itseään rauhallisesti aterian jälkeen. Käytännöllisinä eläiminä ne pitävät parempana että muut hankkivat ruuan ... jotkut niistä tekevät niin. Kissojen on täytynyt jakaantua niihin jotka hyväksyivät kesyyntymisen ja niihin jotka eivät. (s. 19)Kirjassa on pieniä anekdootteja ja kuvailuja hänen elämänsä eri kissoista eri puolilla maailmaa, sekä heidän luonteenpiirteistään ja tavoistaan, joista varmasti moni on tuttu suomalaisillekin kissojen palveluskuntaan kuuluville. Usein olisin halunnut lainata jotain, niin osuvia ne välillä olivat.
Kissaviha heijastaa vastenmielistä, typerää, moukkamaista, kiihkoilevaa sielua. Tämä Vastenmielinen Sielu ei tunne kompromissejä. (s. 71)Ihmisistä Burroughsilla ei aina ole niin hyvää kuvaa kuin kissoista, joiden tempaukset annetaan aina anteeksi. Eikä myöskään koirat saa hänen varauksetonta ihailuaan, mutta siitä voimme varmaan syyttää ihmisiä.
Mikä meni niin hirveällä tavalla vikaan kesykoirien kohdalla? Ihminen muokkasi kesykoiran omaksi pahimmaksi kuvakseen... omahyväiseksi kuin lynkkausjoukkio, nöyristeleväksi ja turmeltuneeksi, täynnä inhottavimpia ulosteisiin liittyviä perversioita... ja yrittääkö joku toinen eläin nussia jalkaasi? (s. 72)Voisin suositella pientä kirjasta kaikille kissanystäville, ja miksei muillekin, jopa kissojen vihaajillekin. Ehkäpä hekin näkisivät silloin valon. Kaikkein suurimpia koiranystäviä kuitenkin varoittaisin. Tämän kirjan melkein haluaisin myös ostaa omaan hyllyynikin, mikä on minulle aika harvinaista.
Me olemme kissat sisällämme. Me olemme kissat, jotka eivät voi kulkea yksin, ja meille on olemassa vain yksi paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina