En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta, koskaan. Porvarit, te ette saa minua.Hertta (2015)
Heidi Köngäs
Otava, 2015
285 sivua
Kirjastosta
GR: 3/5 tähteä
★★★½
Olin muistaakseni ensimmäinen, joka lisäsi tämän Goodreadsin tietokantaan keväällä nähtyäni uutisen sen julkaisemisesta, sillä aihe kiinnosti minua. Kirjaan tartuin huomattuani sen kirjaston VIP-hyllyssä ja luettuani muutaman ihastuneen blogikirjoituksen. Tätä ennen olen lukenut Hella Wuolijoen vankilapäiväkirjan ja yhden "Leinon vangin" elämäkerran, toisen muistelmat "Berijan tarhoista" omistan, ja lisäksi olen lainannut Olavi Paavolaisen teoksen, mutta sitä en tullut kuitenkaan lukeneeksi.
En koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka niinkin monet tärkeät hahmot Suomen historiasta liittyvät toisiinsa ihan henkilökohtaisellakin tasolla, ja, varsinkin Kuusisen ja Paavolaisen kohdalla, heidän ollessaan poliittisesti jossain määrin eri puolilla, toisen vietettyä jatkosodan vuodet turvasäilössä ja toisen tiedotusupseerina. (Paavolaisen aikaisempi ystävätärhän tapettiin hänen sekaannuttuaan Lapuan liikkeeseen ja sen johtoon. Hänestäkin, Minna Craucherista, olen lukenut elämäkerran, ja Waltarin Suuressa illusionissahan hän esiintyy varsin tunnistettavana sivuhahmona.) Wuolijoki nyt oli ristiriitaisuus jo yksinäänkin, menestynyt liikenainen ja kuitenkin kallellaan, ja paljon, Neuvostoliiton puoleen. Sakari Tuomiojan (Hellan tyttärenpoika, jos ei joku sattunut tietämään) kirjoittama elämäkerta hänestä on ollut pitkään lukulistallani, samoin Otto Mannisen Kerttu Nuortevasta kirjottama. Antero Uiton kirjoittaman elämäkerran nimi kertonee puolestaan monen mielipiteen Hertan isästä, "Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen". Tämän "tittelin" hänelle antoi ilmeisesti itse Lenin. Leinon tytär, joka kirjan alussa oli vielä nuori tyttö, tuli sittemmin kuuluisaksi aivan toisissa merkeissä ja miehensä sukunimen ottaneena. Hän on siis Lieko Zachovalová, ainakin vanhemmalle polvelle kovinkin tuttu Prahan keväältä vuonna 1968 ja jopa Viron presidentti Lennart Meri muisti hänen uutisraporttinsa.
Heidi Köngäkseltä olin aiemmin lukenut Dora, Doran, joka ihastutti minut revontulia kuvaavalla kannellaan. Albert Speerin Lapin-reissu myös kuulosti mielenkiintoiselta kirjan aiheena, mutta itse lukukokemus ei ollut aivan mieleeni. Hertta puolestaan alkaa ylläolevalla otteella keväällä 1939, kun Hertta Kuusinen odottaa vapautumistaan vankilasta, jossa hän on viettänyt jo melkein viisi vuotta, ja seuraa hänen elämäänsä ja suhdettaan Yrjö Leinoon, jolla on ehkä kyseenalainen "kunnia" olla eräs pahamaineisimpia poliitikkoja Suomen historiassa, noin vajaan yhdeksän vuoden ajan.
Tiiliseinät ovat paksut, kylmät ja ne tihkuvat kosteutta. Minä tihkun suolaa ja kylmää ikävää. Lasken päiviä, seitsemäntoista vielä, sitten minun pitäisi päästä pois. Lähes viisi vuotta pelkkää kovaa sisätilaa, korvakäytäviin sulanutta paukahtelevaa ääntä, kuinka ovia avataan ja suljetaan, kuinka isoja avaimia kolistellaan pitkin rautakaidetta, kuinka metallisia astioita paiskotaan pöytiä vasten.
Hertta on kirjoitettu samalla tekniikalla kuin Dora, Dora, eli tarinaa kerrotaan kolmen eri henkilön näkökulmasta: Hertan itsensä, Leinon, sekä Etsivän keskuspoliisin entisen päällikön Esko Riekin. Tämä on minulle myös kirjan suurin heikkous; en vain pidä tästä, ilmeisesti viime aikoina yleistyneestä, tavasta kirjoittaa kirjaa. Todellisiin henkilöihin pohjautuvassa historiallisessa romaanissa tämä vain korostuu, sillä kirjailija ei voi mitenkään mennä täysin toisen henkilön ajatuksiin ja tämä kerrontapa vieläpä korostaa romaanihahmon tunteita, sillä dialogia on selvästi vähemmän kuin monissa muissa kirjoissa. Mutta mistä minä tiedän, että kirjailija tekee oikeutta kyseiselle henkilölle? Riekin kohdalla tämä häiritsi erityisesti, hän ei vain tuntunut oikealta, ja välillä tuntui, että hahmoa tarvittiin vain kertaamaan sen hetkisiä tapahtumia, eräänlaisena pienimuotoisena historian luentona.
Riekin koko yhteys tarinaan oli minusta muutenkin heikko, se perustui ilmeisesti erääseen uudehkoon teoriaan, joka ei ole saanut kovasti suosiota. Tämä tietysti heikensi lukukokemustani, sillä tarinaan on pystyttävä uskomaan, ainakin jossain määrin. Jos lukija pystyy pääsemään siitä yli, ja suhtautumaan myös Herttaan ja Leinoon vain romaanihahmoina, kirja on varmasti huomattavasti parempi. Minusta tosin tuntui, että kirja olisi kaivannut vielä yhtä lukukierrosta ja pientä toimittamista, sillä välillä samoja muistelmia toistettiin, mielestäni tarpeettomasti, ja joskus jokin sana oli jäänyt lauseeseen kahdesti.
Mutta ehkä tärkein syy, miksi halusin lukea tämän kirjan, on se, että Hertta Kuusinen on henkilönä mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Suomen historian vasta toinen naisministeri, selvästi älykäs ja jossain mielessä myös arvostettu, ja jota voisi varmaan monella tavalla pitää hyvinkin modernina naisena. Miksi hän siis pysyi uskollisena aatteelleen ja samalla myös maalle ja miehille kuten Stalinille, joka oli kuitenkin tapattanut enemmän hänen tovereitaan ja suomalaisia kommunisteja, jopa hänen omia sukulaisiaan, kuin Suomen "fasistit" koskaan? Ei edes hänen oma isänsä tehnyt mitään pelastaakseen tyttärenpoikaansa tai vävyään, saati sitten entistä vaimoaan, joka sai nauttia Gulagin työleireistä noin 17 vuotta. Ihanko oikeasti hän halusi saman vallan Suomeenkin, vaikka oli nähnyt omin silmin, että Neuvostoliitossa elettiin köyhästi ja nähtiin jopa nälkää. Saattoihan se toisaalta olla Suomen onni, että Stalin tapatti kaikki johtavat ja vaikutusvaltaiset suomalaiset kommunistit jo ennen talvisotaa, jolloin heitä ei enää ollut lähetettäväksi Suomeen valmistelemaan vallankumousta "vaaran vuosina"...
Tähän kuitenkaan kirja ei oikein anna vastausta tai edes arvausta; se esittää vain kuvan erittäin ideologisesta ja omituisen naiivista naisesta. Ehkä hän sitten sellainen olikin. Ei myöskään ole ihme, että hänelle elämä Moskovassa ja sosialismi esittäytyi paremmassa valossa kuin monelle muulle neuvostokansalaiselle, sillä puolueen johtoportaalla oli luonnollisesti enemmän oikeuksia kuin tavallisella väestöllä. Tähänhän juuri edellinen lukemani kirja, Eläinten vallankumous, viittasi. Toisen kuvan todellisuudesta antaa vielä minulla kesken oleva Vanki, vakooja, sissi (jota yritän jahdata kirjastosta, jotta ei tarvitsisi maksaa varausmaksua), jossa inkeriläinen poika kertoo nuoruudestaan ja elämästään 1930-luvulla ja toisen maailmansodan aikana. Hertankin ehkä pelasti se, että hänet lähetettiin Suomeen jo vuonna 1934, juuri ennen Stalinin puhdistuksia, jotka toisaalta myös avasivat monen suomalaisen kommunistin silmät. Leinoa kirja ei kai edes yritä esittää mitenkään sympaattisena, eikä hänen toimilleen oikein annettu mitään erityisiä syitäkään, mutta toisaalta koska tiesin, että hän oli luovuttanut noin 20 miestä lähes varmaan kuolemaan, josta heistä osan pelasti ehkä vain Stalinin oma kuolema, en pitänyt hänestä alunperinkään.
Kokonaisuutena Hertta oli kuitenkin minusta selvästi parempi kirja kuin Dora, Dora, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että saisi Goodreadsissa neljä tähteä. Suurimpana syynä tähän on juuri valittu kertomistapa, joka ehkä toimisi, jos hahmot olisivat edes jotenkin miellyttäviä, mutta yksinkertaisesti tiedän heistä ja historiasta liikaa, jotta voisin näin ajatella.
Annan kylmän tulla, puhallan savua ikkunalasiin, erotan savun kohdalla jonkun hahmon, ehkä omani, vain heijastuman, en ääriviivoja.
Ilmainen lukunäyte Otavan sivuilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina